Eipä ollut sitten hurraamista tämän(kään) vuoden alkumetreissä. Perheen koirarintamalla tapahtui valitettava vahinko, josta meinasi aiheutua suunnattomaan suuri suru.
Ehkä tuosta vahingosta kuitenkin seuraa jotain myönteistäkin, ajan kanssa ainakin. Ehkä. Ja toivottavasti.
Koiran kouluttaminen on tärkeää. Erittäin tärkeää. Mutta jos haluaa oikeasti tulla koiransa kanssa toimeen, pitää nähdä myös sen käyttäytymisen taakse. Pitää ymmärtää miksi koira tekee niin kuin tekee.
Ehkä meidän perhe taas oppi jotakin. Ja varmaan paljonkin.
Elämä on yllätyksiä täynnä. Elämä voi muuttua, jopa loppua silmänräpäyksessä, aivan yllättäen. Onneksi tässä tapauksessa niin ei käynyt.
♥♥♥
Minun elämäni koirat
Joka ei katso ohitseni poissaolevana,
omia asioitaan ajatellen,
vaan on läsnä tässä hetkessä,
on minua varten.
Joka ei vaihda minua nuorempaan,
kauniimpaan, henkevämpään.
Jota ei haittaa vähääkään,
jos olen liian lihava, laiha, pitkä, lyhyt
tai sairaudet ovat jättäneet minuun lähtemättömät jälkensä.
– Sinä olet sinä, sen palvovat silmät sanovat.
Jolle olen aurinko, kuu ja tähdet,
kertakaikkisen ylivertainen ja täydellinen,
maailman keskipiste.
Tämä ihailu tekee minusta ehkä paremman ihmisen.
Joka tulee lähelle,
sydämeen asti, kun kärsin.
– Sinä suret, minäkin suren.
Jonka silmät nauravat, kun nauran.
– Sinä olet onnellinen, minäkin olen.
Joka rakastaa tänään, eilen, huomenna,
aina uskollisesti, täydellisesti, ihanasti.
Joka antaa hyvinvointinsa, terveytensä,
henkensä minun käsiini.
Minun koirani.
Minun elämäni koirat.
(Anna-Liisa Suni)