Oma äitini kuoli tasan kolme kuukautta sitten. Olen miettinyt äidin ja lapsen suhdetta hyvin paljon viime aikoina. Olen 42-vuotias ja opettelen elämään ilman äitiä. Se on yllättävän vaikeaa. Äidin ja lapsen suhde on ainutlaatuinen, vielä silloinkin kun lapsi on jo aikuinen. Sitä suhdetta ei korvaa mikään, ei äidin eikä lapsen näkökulmasta.
Minulla on suunnattoman kova ikävä äitiäni. Joka päivä.
Löysin runon, joka sisältää jotain oleellista äidin ja lapsen ainutlaatuisesta suhteesta. Asian, jota on vaikea sanoin kuvailla…
Äiti nauraa meidän nauruamme,
itkee kyyneliämme,
vastaa meidän rakkauteemme,
pelkää meidän pelkojamme.
Äiti elää myötä iloissamme,
huolehtii kaikkia huoliamme
ja kaikki toivomme,
kaikki unelmamme äiti toivoo
ja uneksii kanssamme.
(Julia Summers)
Kyynel nousi silmään kun luin tuota sinun tekstiäsi. Olen itsekkin monta kertaa miettinyt että mitä jos olisinkin menettänyt äitini kun olin ala-aste ikäinen en varmaan tänäkään päivänä olisi sinut sen asian kanssa. Äidilläni todettiin tuolloin sairaus eikä tietenkään sen ikäisenä oikein ymmärtänyt mikä se on jne. Jaksamisia sinulle. Asian kanssa pitää vain oppia elämään vaikka se onkin vaikeaa. Tiedän sen itsekkin.