Päivät vilahtavat ohi yksi toisensa jälkeen. Olen käynyt treenaamassa, kuskannut lapsia, hoidellut joukkueenjohtajan hommia, trimmannut koiria… Ja eilen aloitin elämäni vaikeimman urakan: aloin tyhjentää äitini kotia.
Oikeastaan en jaksa nyt edes kirjoittaa asiasta. Tuntuu liian raadolliselta ikäänkuin pistää pakettiin 79 vuotta eläneen ihmisen elämä. Toki muistot elää, ja niitä vaalitaan. Ja muistot ovat muualla kuin seinissä ja tavaroissa. Mutta silti. Jokaisen pikkutavaran arvoa omistajalleen ei voi tietää, eikä pysty kuvittelemaan. Ja kaikkia tunnearvoa sisältäneitä tavaroita on mahdotonta säästääkään.
Löysin myös aarteen: vuonna 1948 isäni armeijasta äidilleni kirjoittaman kirjeen. Jätin sen veljelleni luettavaksi, mutta aion kyllä tallettaa sen ihan itse. Se oli jotenkin niin pysäyttävän liikuttavaa. Äiti ja isäkin olivat joskus nuoria, rakastuneita, hölmöjä… Itse muistan enemmän vaikeita asioita.
Mutta jotta tästä pääsee koirien kanssa ulos, täytyy avata niksiarkku vuodelta 1955. Aloitetaanpa neulenikseistä:
Kun neuloo sukkia, on edullista neuloa terä kahtena osana, siis kantapää ja pohja yhdessä ja yläosa erikseen ja sitten ommella ne yhteen sivuilta. Kantapää ja pohjahan aina kuluvat ensiksi, ja silloin tarvitsee vain neuloa tämä osa uudelleen koko terän asemesta.
(Kodin niksiopas. Perheenemäntien antamia hyviä neuvoja. 1955.)